Toivottomuus

Varoitus: teksti sisältää sopimatonta kielenkäyttöä! 💀🕱⚡
Eli suomeksi ärräpäitä lentelee!

V***U!!!! 
Bloggaajat tietävät sen tunteen kun tekee mieli luovuttaa. Laittaa näppäimet pussiin ja pussi naulaan tai heittää jonnekkin hel****in kauas. V***ut tätä mun blogia kuitenkaan kukaan lue. Ei tästä koskaa tuu mitään. Olkoot per***le!!! Pitäkää tunkkinne!!!
Nyt on se hetki. Mietin tosissani että jaksanko nähdä niin v***un paljon vaivaa ja aikaa ylläpitää blogia. Kiinnostavien aiheiden kehittely, kirjoittaminen, kuvien ottaminen ja muokkaaminen. Tekstin edioiminen ja kuluttaa kaikkeen tähän aivan v****usti omaa vapaa-aikaa. Ei sa****na!!
Toivottomuus tämän kanssa lyö vasten kasvoja kuin vanha märkä haiseva pesurätti. Ja se kuuluisa pessimistiper****le huutaa takaraivossa, että luulitko edes onnistuvasi. Luulitko muka osavaasi kirjoittaa. HUOH!

Kun unelmat ovat muka ihan liian isoja verrattuna siihen mikä on todellisuus. Paskat!
Mistä silloin kaivaa se hel******in motivaatio jatkaa?

Heräsin miettimään syytä miksi teen tätä? Miksi alunperinkään aloitin blogin kirjoittamisen. Mikä se mun palo ja motivaatio silloin alussa oli? Tai silloin vielä kun koko blogi oli vain vielä ajatus mun päässä.

Itseasiassa kun mietin aloitus lausetta, meistä jokainen tietää sen tunteen kun tekee mieli luovuttaa. Ei vain bloggaajat. Sori, yleistys. Sen saa****an tunteen kun mikään ei kiinnosta, ja aloittamisen syy on jo aikaa sitten unohtunut ja se miksi oikeastaan tähän koko hommaan ryhtyi. Olkoon se sitten uuden ammatin opiskelu, painonpudotus, kirjan kirjoittaminen, blogin pitäminen tai vaikka pentu koiran opettaminen sisäsiistiksi. You name it!

Siinä pahimmalla epätoivon hetkellä yleensä tarttuu helpoimpaan ratkaisuun, ei siihen että oikeasti miettisi miksi aloitti. Olen aiemminkin täällä blogissa puhunut sisäisestä ja ulkoisesta motivaatiosta. Mutta en ala jauhamaan nyt liibalaabaa siitä, koska tuntuu että tässä mielentilassa jauhaisin vain paskaa jostain selflovesta ja hyvinvoinnista. Mutta okei, pakko silti keksiä ratkaisu tähän. Mitä tehdä sitten kun iskee se pahin toivottomuus. Vaikka selfhelp ja innerpeace oppaat ovatkin ylitsevuotavan ärsyttäviä, ja yleensä tälläisessä tilanteessa saa sen vi***uskäyrän nousemaan ihan hel*****sti lisää, ja tekisi mieli tehdä sivuilla aivan jotain muuta kuin lukea, voi niistä silti ehkä sittenkin oppia jotain.
Ehkä se on se että pysähtyy miettimään, että miksi oikeasti aloitti. Mikä sai ryhtymään tähän?
Koska lets be honest, kukaan, ei kukaan aloita mitään jos ei aidosti ole siitä kiinnostunut tai halua saavuttaa jotain minkä itse haluaa.

Miksi minä aloitin blogin kirjoittamisen?
Olen aina pitänyt kirjoittamisesta, olen aina pystynyt ilmaisemaan itseäni ja tunteitani paremmin kirjoittamalla kuin sanomalla. Halusin sen kirjoittamisen poltteen tuottaa tekstiä jotekin todeksi. Blogi on vähän kuin julkinen päiväkirja. Ja et halua edes tietää kuinka monta päiväkirjaa olen aikojen saatossa kirjoittanut täyteen.. :D
Halusin alkaa myös kehittää kirjoittamistani sekä saada sen tunteen että joku lukee aikaansaannoksiani.

Toivottomuus alkaa laskea. Mieleen alkaa palautua se innostus ja ne perhoset vatsan pohjassa kun kirjoitin ensimmäistä postausta. Ehkä tämä taas tästä. Sainhan tämänkin postauksen valmiiksi. Vaikkei nyt ihan sieltä parhaasta päästä olekkaan, mutta ainakin on täysin rehellinen.
Jos sulla on paha hetki, epätoivo. Usko itseesi on täysin lopussa, niin koeta miettiä miksi aloitit? Mitä silloin ajattelit kun laitoit hakupaperit vetämään uuteen kouluun, kun päätit hankkia sen koiran pennun, kun päätit alkaa kirjoittaa blogia.
Uskon että toivottomuus alkaa helpottaa kun saat niistä ajatuksista kiinni.
Toivorikkaampaa kevään alkua!

★★★
  

Seuraa minua Instagramissa!! Lisää hermoromahduksia ja niistä toipumista!! Nyt on tarjous jota et voi ohittaa!! Suora linkki TÄSSÄ!
Lisäksi blogin etusivulla on oikeassa yläkulmassa TILAA kohta, klikkaa sitä ja tilaa ilmoitukset aina uudesta postauksesta sähköpostiisi! 😘

  ❤: Hanna